Parodontologinen tutkimus

Kliininen tutkimus

Kliininen tutkimus hammaslääkärin vastaanotolla on ainoa tapa arvioida ienten tila asianmukaisesti.

Ienten itsearviointi, esimerkiksi kotona peilin edessä, ei riitä oikeaan arvioon, koska omin avuin on mahdotonta todeta, ovatko hampaan kiinnityskudokset jo vaurioituneet ientulehduksen seurauksena. Myöskään ientaskuja ei voi havaita itse.

Vain asianmukainen kliininen tutkimus hammaslääkärin vastaanotolla niin sanotulla ienmittarilla (parodontaalimittarilla) voi antaa tietoa siitä, ovatko ikenet terveet, onko kyseessä ientulehdus (gingiviitti) vai hampaiden kiinnityskudosten sairaus (parodontiitti).

Parodontologinen perustutkimus

Ensimmäisellä tarkastuskäynnillä hammaslääkäri tai suuhygienisti voi tehdä niin sanotun parodontologisen perustutkimuksen, joka kestää vain muutaman minuutin.

Parodontologisen perustutkimuksen avulla selvitetään nopeasti, onko ienongelmia. Se on yksinkertainen tapa todeta gingiviitti tai havaita parodontiitti.

Ienmittarilla (parodontaalimittarilla) mitataan hellävaraisesti ja tarkasti, kuinka syvälle mittari painuu ienrajan kohdalla.

Tämän lyhyen tutkimuksen jälkeen lisätutkimuksia tehdään vain, jos on merkkejä hampaita leukaluussa kiinnittävien kudosten vaurioista. Näihin lisätutkimuksiin kuuluvat niin sanottu parodontaalistatus ja lisäröntgenkuvat.

Parodontaalikartta

Tarkka kliininen mittaus parodontaalimittarilla, jolla ientaskut ja leukaluun korkeus mitataan millimetrin tarkkuudella, on välttämätön parodontiitin diagnosoinnissa.

Kliinisessä tutkimuksessa ienmittarilla (parodontaalimittarilla) mitataan millimetrin tarkkuudella, kuinka syvälle mittari painuu ientaskuun, enintään kuudesta kohdasta hammasta kohden. Tarkemmin sanottuna mitataan etäisyys ienrajasta taskun pohjaan. Tätä kutsutaan taskusyvyydeksi. Terveissä kohdissa taskusyvyys on enintään 3 mm. Kohdissa, joissa parodontiitti on jo johtanut hampaan kiinnityksen tuhoutumiseen, taskusyvyys voi olla 4 mm tai enemmän.

Lisäksi niin sanottuun parodontaalikarttaan kirjataan tarkasti leukaluun korkeus (kiinnitystaso). Parodontaalikartta on välttämätön diagnoosin ja hoidon suunnittelun kannalta. Parodontaalikartan voi kirjata verkossa millä tahansa hammaslääkärin vastaanotolla ja käyttää uudelleen: www.periodontalchart-online.com.

Röntgenlöydös

Parodontaalimittarilla tehdyillä mittauksilla voidaan havaita hampaiston kohdat, joissa taskusyvyydet ovat suurempia ja jotka vaativat lisäksi arviointia röntgenkuvan avulla.

Parodontiitin diagnoosi voidaan varmistaa lopullisesti vain tarvittavien röntgenkuvien avulla. Parodontiitin diagnosointiin tarvittavat röntgenkuvat voidaan valita vasta kliinisen tutkimuksen jälkeen. Näin voidaan välttää tarpeeton säderasitus.

Yksinkertaisimmassa tapauksessa röntgenlöydös koostuu kahdesta kuvasta (bitewing-kuvat) ja laajimmassa tapauksessa niin sanotusta röntgenstatuksesta, jossa on enintään 14 lisäröntgenkuvaa, tai panoraamaröntgenkuvasta. Otettujen röntgenkuvien on näytettävä hammasta ympäröivä leukaluu, ja niiden avulla on voitava arvioida luukadon vaikeusaste.

Jokaisesta hammaslääkärin vastaanotolla otetusta röntgenkuvasta on tarkistettava hampaisto sekä karieksen että parodontiitin osalta.

Mikrobiologinen testi

Nykyään mikrobiologiset menetelmät antavat meille tietoa, jota tavanomaisilla testimenetelmillä ei ollut mahdollista saada.

Nykyaikaisilla mikrobiologisilla testeillä hammasplakin koostumuksesta tutkitaan seuraavat haitalliset bakteerilajit:

• Prevotella intermedia
• Porphyromonas gingivalis
• Agregatibacter actinomycetemcomitans
• Treponema denticola

Tämän lisädiagnostiikan kustannukset ovat perusteltuja, jos saatu tieto johtaa parempaan hoitoon tai jos tarpeeton hoito voidaan välttää.

Parodontaalisairauksien luokittelu

Gingiviitin ja parodontiitin diagnoosi perustuu kansainvälisesti tunnustettuun parodontaalisairauksien luokitteluun.

Vuonna 1999 Yhdysvalloissa järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen työpaja parodontaalisairauksien luokittelusta. Tärkein uudistus vuoden 1993 eurooppalaiseen luokitukseen verrattuna oli, että sairauden muotoja ei enää määritelty ensisijaisesti potilaan iän perusteella ensimmäisen diagnoosin aikaan (esim. juveniili parodontiitti ja aikuisten parodontiitti). Käyttöön otettiin uudet muodot, krooninen ja aggressiivinen parodontiitti, sekä esimerkiksi parodontiitti, joka voi liittyä yleissairauksiin.

Vuodesta 2018 käytössä ollut uusi luokitus ei kuitenkaan enää erottele kroonista ja aggressiivista parodontiittia. Parodontiittia kuvataan nyt – diabeteksen luokittelun tapaan – vaiheen (staging) ja asteen (grading) avulla.